Miten tästä tuli tälläistä 2

 

Ekassa kuvassa oon mun silloisen poikaystävän valmistujaisissa. Tokassa on heinäkuun alku.

Kun nykyhetkeen vertaa, kesä meni paremmin. Söin suhteessa enemmän, vaikka oksentelinkin paljon. Olin paikoittain onnellinen, koska lämpö ja aurinko vaikuttivat mun mielialaan tosi paljon. Itsetuhoiset ajatukset alkoi olla arkipäivää. Vanhemmat oli mun nuoremman veljen kanssa 2viikkoa Italiassa, mikä mahdollisti mun ryypätä ja oksentaa vapaammin, kun kukaan ei ollut kyttäämässä.
Loppukesä oli jo helpompaa ja olin saanut muutaman kilon lisää painoa.
Kun koulu alkoi, kaikki levis käsii.

Stressi, ahistus, se kaikki oli vaan liikaan. Otin usein överit unilääkkeitä, koska en pystyny nukkumaa, vaikka olinkin älyttömän väsyny. Mun vanhemmat huomas, että asiat on menny huonompaan suuntaan, joten äiti tuli polille mukaan. Koululta myös mun erityisopettaja oli hoitoneuvottelussa, missä päätettiin, että mä jään keskeytykselle.
Aloitin päiväpolilla. Päivät meni siellä, päksissä (PHKS) ja ravitsemusterapiassa. Olin noihin aikoihin tosi väsyny ja uupunu, minkätakia en oikeen muista näistäkään tapahtumista paljon mitään.

Marraskuussa jouduin sairaalaan tosi voimakkaan paniikkikohtauksen takia. Vietin pe-ma vuodeosastolla. Mua ei päästetty kotiin, mikä oli ihan hyväkin, koska olisin luultavasti tehnyt itelleni jotain pahaa. Olin tosi huonossa kunnossa. En oikeen saanut syötyä osastoaikana mitään, koska sairaalaruoka ei maistunut mulle.

Meillä rupes parisuhteessa menemään huonommin, koska mä olin niin paskana. Mä tarvin kauheesti aikaa, läsnäoloa ja tukea. Vaadin Samilta liikoja. Mun oli vaikea olla siitä erossa, koska olin niin peloissani kokoajan yksin ollessani, ja nukkuminen yksin tuntui ihan mahottomalta.


Joulukuussa kävin muutaman kerran koulussa, mutta ei musta ollut sinne palaamaa. Koulu on tällähetkellä siis keskeytyksellä 3.12.15-7.3.16, koska sain pitkän sairasloman.

Joulu oli vaikea. Ihan hirveä. Yritin syödä, mutta eihän siitä mitään tullut. Hukutin ahdistuksen alkoholiin, lähdin jouluaattona baariin. Syy oli se, että jouluruoan jälkeen äiti fiksuna heitti:
'Tammikuussa lähtee semmonen laihdutuskuuri että oksat pois!'

Ja oikeessahan äiti oli, niin hänellä, kuin mullakin alkoi dietti. Taas. Polilla ollaan äitille monesti sanottu, että on epäreilua ja törkeää, että hän laskee mun nähden kaloreita ja punnitsee safkojaan. Mun äitin ei siis todellakaan tarvis laihduttaa, mutta se pitää itseään myös pyöreenä. (tää koko aihe vaatii ihan oman postauksensa).

Sitten tapahtu se, mitä olin pelännyt eniten koko maailmassa. Se mikä muutti ihan kaiken. Se, mikä edelleen saa palan kurkkuun, kun edes ajattelen koko asiaa. Sami halusi erota. 
Menin rikki. Halusin vielä yrittää jutella asiasta, en pystynyt hyväksymään sitä. Sovittiin, että ollaan hetki erillään, että ei nähdä muutamaan päivään eikä pidetä yhteyttä. Itkin koko ajan. Halusin kuolla.
Menin kouluun, jossa meidän piti keskustella mun opiskeluista. En pystynyt puhumaan, vaan itkin sielläkin silmät päästäni. Sain paniikkikohtauksen, ja viimein myönsin ääneen, että tekee mieli tehdä itselle jotain. Sellaista, mitä ei ehkä voisi enää peruuttaa.

Mut vietiin sairaalaan, josta sain lähetteen suoraan psykiatriselle osastolle. Mua lääkittiin tosi kovasti, minkätakia en oikein muista mitään. Sain rauhottavaa lääkettä oikeestaan kokoajan, etten saisi kohtausta. Pyysin Samia käymään vierailuajalla. Mulla oli Samia niin kauhea ikävä, että meinasin haljeta. Odotin niin kovasti, että päästään näkemään pitkästä aikaa. Istuttiin sairaalan täydessä kahviossa ja kysyin, että mitä hän haluaa tehdä. Sami sanoi että, meillä ei ole tulevaisuutta.
Mut jätettiin. 

Tässä kohtaa mulla katkeaa muisti. Menin shokkiin, ihan hirveään paniikkiin. En muista mitä noiden sanojen jälkeen tapahtui, sen vain, että Sami saattoi mut Psykan oville ja lähti.
Sain uuden kohtauksen. Tällä kertaa mun sydän hakkasi niin lujaa, että en meinannut saada happea. Musta otettiin useita sydänfilmejä ja verenpainetta mitattiin. Mun pulssi oli paikallaan maatessa 150. Olin tutkimuksissa ja mulle annettiin lisää lääkkeitä, että nukkuisin yön yli.

jatkuu

Miten tästä tuli tälläistä 1

Tosi usein ihmiset kysyy, että mistä tää kaikki alkoi. Mä en oo koskaan osannut vastata, koska mä en tiedä. Mä en yhtään muista milloin tästä tuli sairaus. 

Muistan ekan kerran syömisen ahistaneen mua ylä-asteella. Tai en mä voi sanoa, että se olis ahistanu, en vaan syönyt koulussa lounasta, mikä nyt ei ylä-asteikäiseltä tytöltä mitään kovin ihmeellistä käytöstä ole. Olin normaalipainoinen, hoikahko ja jopa vähän urheilullinen. Itsetunto-ongelmat keskittyi silloin lähinnä naamaan ja meikkiin, ei kroppaan. 

Tässä mä oon kasiluokalla. Näytin terveeltä ja sitä mä olinkin.

2013 kesällä olin 'lihavimmillani'. Painoin reilut 60kg, mikä on melkeen 15kg enemmän kuin tällähetkellä. Muistan kun laitoin tän kuvan instagramiin, mut rajasin tosta biksujen yläosan alapuolelta. En siksi, että oisin pitäny itteeni läskinä, vaan koska en halunnut postata kuvaa missä mulla on naru-uikkarit jalassa :D

2014 talvi. Hoikistuin salitreenien takia ja ajatus laihduttamisesta tuli voimakkaammaks. Olin pudottanu kesästä noin 4-5kg. Olin itseasiassa ihan tyytyväinen itseeni näinä aikoina.

Kevät -14 alkoi olemaan vaikeampi. Kontrollointi alkoi, mutta se pysyi huomaamattomana. En kiinnittäny oikeastaan huomiota siihen mitä söin, määriin ehkä enemmänkin. Se kuitenkin meni aika nopeaa ohi.

Kesäkuussa oltiin matkalla perheen kanssa Nykissä. Vedin aamupalaks lettuja ja vaikka mitä, en tuntenu mitään syyllisyyttä tai pahaa oloa. Kaikki muuttui kun päästiin takasin Suomeen. Tässä vaiheessa paino nousi jonkinverran. 

Menin kesätöihin kaupan kassalle. Tauot oli lyhyitä, ja olin aina aamuvuorossa, että skippasin aamupalan ja lounaan. Tauoilla vedin nopeesti röökin ja kupin kahvia. Huomasin pian että painohan tässä rupeaa putoamaan mutta en kuitenkaan kiinnittäny niin kauheesti asiaan huomiota.

Ammattikoulun kolmas vuosi alkoi. Meillä oli työharjoittelu, joka kestä parisen kuukautta. Mulla oli erilaiset työajat kuin muilla, eli menin siis töihin silloin kun heillä alkoi lounastauko. Lounastauoille ei siis löytynyt seuraa, joten jätin syömättä. Kahvilla ja tupakalla porskuttelin menemään, kai mä jonkun suklaapatukan kävin viereisestä Lidlistä hakemassa, jos nälkä tuli. 

Kun koulu taas alkoi, mä huomasin olevani tosi huonossa kunnossa. Mun sydän hakkas hirveetä vauhtia kokoajan, mulla oli kylmä ja sairastelin flunssia paljon. Menin terveydenhoitajalle. 

'Miten sä nukut?'

'Miten sä syöt?'

'Syötkö sä ollenkaan?'

Ensimmäinen diagnoosi. 'Määrittämätön syömishäiriö'. Jäin koulusta hetkeksi pois.

Ahdistus kasvoi. En hyväksynyt, että mulla olisi syömisen kanssa ongelmia. Mua alkoi masentaa. En nukkunut paljon mitään, en jaksanut käydä koulussa. 

Menin uudelleen käymään lääkärissä, koska mun sydän edelleen oireili. Hoitaja kuulee heikon sivuäänen, josta aloitetaan tutkimukset.

Olin laihtunut muutamassa kuukaudessa +5kiloa, mitä mun kroppa ei kestänyt. Voi kumpa olisin saanut tämän lopetettua. Vuoden vaihteessa helvetti vasta alkoikin. Helvetti nimeltä bulimia.

Tammikuussa palasin kouluun, vaikka paino oli alle 50kg ja sydän huonona. Lanugoa oli tullut kasvoihin, mutta sheivasin sen pois. Olin koulussa muutaman viikon, kunnes kunto romahti ja koulu keskeytettiin. 

Oksensin kaiken mitä söin. Vedenkin mitä join, yritin saada ulos heti kun jano oli tyydytetty. Tätä jatkui kunnes oksensin muutaman kerran verta. Jouduin sairaalaan, jossa vatsa tähystettiin. Ruokatorvi oli ärtynyt ja vatsalaukussa näkyi jo osittain parantunut haava. En silti lopettanut oksentelua ja sain vielä toisenkin vatsahaavan, mikä tosin parani myös itsestään.

En muista vuoden 2015 kevättalvesta/keväästä lähes mitään. En uuttavuotta, en mun 19v synttäreitä, en vappua, en päättäreitä. Kaikki on kuin sumun peitossa.

Kesällä oksentelu jatkui, mutta itsetuhoiset ajatukset alkoivat vallata mielen. Viilsin kädet auki monesti, minkätakia en halunnut käyttää lyhythihaisia paitoja.

Omakuva oksetti mua, inhosin itseäni.

jatkuu